Sisällysluettelo

Seuran perustaminen
Nimi uudelle seuralle ja hallituksen valinta
20-luvun kieliriitoja
Purjehduspaviljongin hankinta
Yli pulavuosien kohti laajenevaa seuratoimintaa
Kilpapurjehdusta
Junioritoimintaa

Seuran perustaminen
”Vaasan Pursiseuran perustamispäätös juotiin kirkkaassa simassa raikuvien eläköön-huutojen kaikuessa menestykselliselle tulevaisuudelle”. Näin lennokkaasti kuvaili Vaasa-lehti historiallista tapahtumaa 12.4.1926. Joukko arvokkaan näköisiä suomenkieltä puhuvia herroja kokoontui 11.4.1926 Suomalaisella Klubilla. Pöytäkirjan mukaan paikalla oli ”jonkinverran yli 20 henkeä”, Artturi Myntti, Hugo Myntti ja Lauri Halme ensimmäisten joukossa. Halme piti herroille innostavan puheen, jossa hän ehdotti suomenkielisen pursiseuran perustamista Vaasaan. ”Ajatusta ei kukaan vastustanut”, mainitsi Eero Rewell 30-vuotisjuhlapuheessaan 1956, ”mutta eräitä epäilyksiä esitettiin siitä, olisiko uudella seuralla toimintamahdollisuuksia siksi suppean piirin varassa.” ”Enemmistö kuitenkin katsoi, että seura oli heti perustettava ja siitä tulikin kokouksen päätös, joten siis huhtikuun yhdettätoista päivää voidaan pitää seuran syntymäpäivänä.”
Kokous valitsi toimikunnan, jonka jäseniksi tulivat Artturi Myntti, Hugo Myntti, Lauri Halme, Toivo Nieminen ja Kalle Railo. Heidän tehtäväkseen annettiin seuran sääntöjen laatiminen. Homma hoidettiin nopeasti, uudet ajanmukaiset säännöt lainattiin Merenkävijöiltä. Ainoa merkittävä muutos oli, että säännöissä oleva sana Helsinki korvattiin Vaasalla.

Nimi uudelle seuralle ja hallituksen valinta
Uusi kokous järjestettiin pikavauhtia 22.3. siellä tuli eteen yllättävän vaikea asia, nimen keksiminen uudelle pursiseuralle. Ehdotuksia oli aivan mahdottomasti. Vaasan Meripojat oli toimikunnan ehdotus, mutta Vaasan Merenkyntäjiä, Vaasan Merenkävijöitä ja Vaasan Pursiseuraakin kannatettiin innokkaasti. Kun kaksi viimeksi mainittua saivat vähemmän kannatusta, asetettiin Meripojat ja Merenkyntäjät vastakkain. Äänet menivät tasan, ja nimikysymystä piti siirtää. Kokous mietti ongelman ratkaisua ja päätti laatia uudelle seuralle jäsenluettelon. Ja ei kun taas äänestämään, jolloin Vaasan Merenkyntäjät voitti. Tätä nimeä uudelle lapselle oli ehdottanut päätoimittaja J.O. Ikola eli Vaasan Jaakkoo. Vain yksi ääni olisi tehnyt purjehtijoista ikuisia poikia. Yksi kokouksen osanottajista oli arkkitehti Matti Björklund (myöhemmin Visanti), joka ripeäotteisena miehenä suunnitteli heti paikalla seuralle merkin. Siinähän on, kuten tiedetään ja kokouspöytäkirjakin mainitsee W ja M taiteellisesti sommiteltuina. Samassa kokouksessa seura sai ensimmäisen hallituksensa. Kommodoriksi valittiin johtaja Artturi Myntti, varakommodoriksi rakennusmestari Antti Ojanmaa ja muiksi jäseniksi merenkuluntarkastaja K. Ahto, johtaja Nestori Eskola, pankinjohtajat Allan Fröjdman ja Helge Salovaara, johtaja Aukusti Lehtivuori, ja varatuomarit Aarre Aaltonen ja Lauri Halme. Ei siis mitään turhia miehiä. Eero Rewell oli todennut, että ensimmäisellä kommodorilla ”oli mitä parhaat edellytykset uuden seuran johtoon. Hän oli samalla järkevä käytännön mies, mutta osasi myös innostaa muut omaksumalleen aatteelle.”

20-luvun kieliriitoja
Ennen Merenkyntäjien perustamista Vaasan suomenkieliset kuuluivat ruotsinkieliseen Wasa Segelföreningiin. Kieliriitojen kiihkeällä 20-luvulla he kuitenkin tunsivat joutuvansa siellä alakynteen. Kun Vaasa-lehti uutisoi suomenkielisen seuran perustamisesta, se kuvaili tapahtumien taustoja seuraavasti: ”Tämä yhdistys on kuitenkin viime vuosina saanut yhtä kiihkoruotsalaisemman leiman, niin että joitakin vuosia sitten muuttivat yhdistyksen enemmistönä olevat ruotsalaiset yhdistyksen sääntöjäkin sellaisiksi, että suomalaisilla ei suinkaan koskaan olisi mahdollisuutta saada edes tasapuolista sanansijaa yhdistyksessä. Suomalaisten oleskelu epäystävällisessä yhdistyksessä on supistunut pelkästään huonosti suvaittuun hännillä roikkumiseen siitä huolimatta, että yhdistyksessä on hyvän joukon toistasataa suomalaista jäsentä ja heidän hallussaan purjeveneitä suhteellisesti enempikin kuin ruotsalaisilla”. Lehti toteaa vielä, että ”palkinnotkin jaetaan ylimielisesti yksin ruotsiksi.”

Vaasan Merekyntäjien maja 25.6.1927

Nuorelle seuralle hanke oli taloudellisesti raskas. Peruspääoma saatiin kokoon siten, että kukin perustajajäsen antoi tarkoitukseen 2000 markkaa. Joukossa oli henkilöitä, jotka eivät harrastaneet purjehdusta, mutta halusivat tukea Vaasan suomalaisten yhteistä yritystä. Näin kertyi 100 000 markkaa. Raha- ja tavaralahjoituksia saatiin yrityksiltä.
Paviljongin valmistuttua seuran kommodori Artturi Myntti totesi, että “tämä rakennushomma oli paljon vaikeampi ja pitkänsitkeämpi juttu kuin miksi se ennakolta arvioitiin”.
“Rakennuskustannukset nousivat runsaasti kaksinkertaisiksi siitä, mihin oli valmistauduttu. Suuri pääomamme oli loppuun kulutettu ja saman verran eli 100 000 mk oli velkaa tehty kun majamme syyskesällä komeine tiilikattoineen vihdoin seisoi edessämme täysin valmiina. Mutta kun seuraavan talven aikana suunniteltiin varsinaisen toiminnan ja purjehdusten aloittamista uuden kesän saavuttua, muuttuivat hallituksen kokouksessa naamat usein varsin vakaviksi ja totisiksi sillä huomattiin että pitkälle ei oltu vielä päästy. Rakentamatta ovat vielä laiturit, lippumastot, hankkimatta huonekalut ja muu irtaimisto ja välineet. Kun näin laadittiin kustannusarviota huomattiin että tasan satatuhatta olevan kysymyksessä”. Kaikki oli kuitenkin suurin piirtein hankittu, kun paviljonki vihittiin kesäkuun 11 päivänä 1927.

Vaikuttaa siltä, että näin ripeään toimintaan ei nykyään pystytä. Seuran uusinta rakennusta, pientä huoltokoppiakin rakennettiin kauemmin kuin mahtavaa paviljonkia.
Seuran ensimmäinen sauna valmistui 1928. Juho Myntti pystytti senkin. Urakkasumma oli 18 000 markkaa, mikä saatiin kokoon lahjoituksin ja keräyksin.

Saunarakennus vuonna 1928

Yli pulavuosien kohti laajenevaa seuratoimintaa
Seuraavat vuodet kuluivat purjehdusten ja yhdessäolon merkeissä. 30-luvun ankarat pulavuodet ja niitä seuranneet sotavuodet vaikeuttivat seuran kehitystä. Paviljonki esimerkiksi oli pois jäsenten käytöstä kesällä 1940. Se muutettiin karjalaispoikien kesäsiirtolaksi. Viljelyskelpoinen maa muokattiin perunapelloiksi. Se purjehduskausi oltiin WSF:n tiloissa. Vasta vuonna 1947 ryhdyttiin suurempaan hankkeeseen. Paviljongin merenpuoleinen avoparveke rakennettiin nykyiseen muotoonsa. Maanpuoleisen avoparvekkeen päälle tuli katos. Paransivatko muutokset rakennuksen ulkonäköä, siitä voidaan olla ainakin kahta mieltä.

Samana vuonna hallitus huomasi, että veneet näkyvät paviljongilta katsottuna varsin huonosti. Merinäköalaa parannettiin kaatamalla puut. Eero Rewell mainitsee, että “toimenpide herätti eräiden jäsenten paheksumista, joka sanomalehdessä olleen maininnan johdosta sanottiin vandaalien hyökkäykseksi”. Seuran satamaa on laajennettu vuosien kuluessa moneen otteeseen. Uuden telakka-alueen rakentaminen vuonna 1949 oli merkittävä parannus, samoin uuden laiturin saaminen vuonna 1954. Vuosien mittaan on myös rakennettu runsaasti vajatilaa veneiden talvisäilytystä varten. Yksityistämistäkin on harjoitettu aivan viime aikoina naapurimaan malliin myymällä näitä vajoja jäsenille ja poijuja venepaikkojen haltijoille. Paviljonkia on uusittu ja korjattu aina tarvittaessa, viime vuonna saatiin päätökseen mittava keittiöremontti. Seuran historia suurin laituriprojekti saatiin valmiiksi vuonna 1985. Silloin valmistui etelälaituri, josta järjestyi lähes 50 uutta laituripaikkaa. Tänä vuonna on päätetty hankkia kauan kaivatut uivat aallonmurtajat sataman edustalle. Niihin tulee lisää venepaikkoja, joiden tuotolla lyhennetään tarkoitukseen otettua lainaa.

Vuonna 1994 ryhdyttiin laatimaan käyttösuunnitelmaa ns. Vaskiluodon veneilyrantaan. Jos se toteutuu Merenkyntäjien toivomuksen mukaan, seura saa lisää aluetta toimintaansa varten. Pursiseura onkin paikka, mikä ei valmistu koskaan. Talkooväkeä odotetaan lähitulevaisuudessa moneen kohteeseen. Tekijöistä on merkintöjen mukaan ollut puutetta aina. Kommodori Rainer Krook kirjoitti ongelmasta osuvasti vuosikirjassa 1987:”Huolestuneena olen pannut merkille, että valtaosa pitää Vaasan Merenkyntäjien satamaa ja telakkaa kuin taivaan lahjana, jota ilman omaa panosta käytetään hyväksi. Murto-osa jäsenistä pitää seuran telakkaa ja satamaa kunnossa. Talkoohenkisen huoltoryhmän voimavarat alkavat ehtyä.” Krook lisää, että “jos talkootyö ei maistu, hinnat nousevat roimasti.” Tilanne on sama tänään. Kaikkea ei tietenkään tehdä talkootyönä. Ulkopuolista apua on tarvittu mm. laituripenkkojen korjaukseen, ruoppaukseen ja alueen asfaltointiin.
Matkapurjehdusten tukikohdaksi seura on vuokrannut Vähänkyrön seurakunnalta käyttöoikeuden Konstviksörenin saaressa olevaan alueeseen Köklotin saaristossa. Alueelle rakennettiin Eskil HaldininSaunarakennus vuonna 1928 suunnittelema sauna vuonna 1970. Talkoovoimin sekin. Saunan hoidosta, laitureista ja polttopuista on huolehtinut veneilyjaosto. Paikka on luonnonkaunis ja turvallinen.
Seura osallistuu myös Rönnskärin tukikohdan ylläpitoon. Sieltä on saatu yöpymistiloja ja sauna. Laituripaikkoja on lisätty. Tukikohta on veneilyseurojen ahkerassa käytössä. Usein jopa tungokseen asti.

Seuran saarisatama Kaukaluodossa. Kuva: Heikki Palonen

Kilpapurjehdusta
Vaasan Merenkyntäjät aloittivat purjehdustoiminnan vuonna 1927. Veneluettelossa oli silloin 11 purjevenettä, joista 10 osallistui yhteen tai useampaan kilpailuun. Seurassa oli lisäksi joukko moottoriveneitä, kuten tänäänkin. Uusiin luokkiin (22 m2 tai 15 valööriä) kuuluvia veneitä jäsenillä ei ollut. Kaksi venettä kuului O-luokkaan ja pienempään E-luokkaan. Muut kirjattiin yhteiseen K-luokkaan. Isoimmat O-luokan veneet olivat Huugo Myntin Pyry ja Lauri Halmeen Pikku-Tyttö, joissa olivat 40 neliön purjeet. Myntti purjehti komealla Pyryllään monet vuodet seuran lipun alla ja voitti usein alkuaikojen kilpailut. Seuran ensimmäisessä vuosikertomuksessa mainitaan, että elokuussa järjestettyyn kilpailuun pystyi myrskyn takia osallistumaan vain Pyry. Myöhemmin vene joutui etelä-suomeen, missä se purjehti vielä ainakin 50-luvun lopulla. Pikku-Tyttö oli vuonna 1919 rakennettu lähes 13 metriä pitkä ja kapea vene. Ennen seuraan tuloaan se oli Maise-nimisenä menestynyt erittäin hyvin kilpailuissa. Seuran suurin vene purjepinta-alaltaan oli Ojanmaan Anitra. Se oli rakennettu jo vuonna 1902 silloisten mittasääntöjen mukaan. Nopea vene sekin, purjeita yli 53 m2. E-luokan veneet olivat Eino Mäkelän ja Olli Nylanderin yhteinen Amica, J. Rambergin, Anna-Liisa ja P. Pohjanheimon Iloni. Muut veneet olivat Nymanin Vihuri ja Hupi, Ahdon Sotka, Reijo Halmeen Aito ja Aarre Aaltosen Kesäheila. Tietoa ei ole, onko joku näistä veneistä vielä hengissä.

Amica, Vihuri, tunnistamaton vene sekä Pyry ja Pikku-Tyttö.

Vihuri, Anna-Liisa, Pyry ja Pikku-Tyttö.

Seuran aloittaessa toimintansa ei jäsenillä ollut uusiin luokkiin kuuluvia veneitä. Seuran hallitus päätti korjata puutteen hankkimalla arvontaveneitä. Seura hankki uudenaikaisen kilpaveneen, mikä sitten arpoja myymällä luovutettiin voittajalle. Yksityisesti hankittiin veneitä yleensä vasta silloin, kun oli nähty saavuttaako luokka suosion.
Ensimmäinen arvontavene vuonna 1928 oli pohjoismainen 22 m2:n Tiira. Tästä luokasta tuli myöhemmin, aina 50-luvulle asti, seuran merkittävin. Tiira oli Estlanderin suunnittelema Turussa rakennettu mahonkivene. Sen voitti seuraan kuulumaton henkilö, jolta se arpajaissääntöjen mukaan voitiin lunastaa. Tiiran osti kauppaneuvos Lauri Niinioja, joka purjehti sillä seuran lipun alla vuoteen 1937. Kun kauppaneuvos Tikanoja samana vuonna osti 15-valöörisen Tarun, oli seurassa jo toisena toimintakesänä kaksi uusiin luokkiin kuuluvaa purjevenettä.

Kilpailulähtö vuodelta 1931

Kilpailutuomareita

Pulakausi 1930-luvun alkupuolella keskeytti arvontaveneiden hankinnan vuoteen 1935 saakka, jolloin hankittiin kaksi sulkavenettä. Viimeinen pohjoismainen 22 hankittiin arvontaveneeksi vuonna 1936. Norjassa rakennettu Göi oli Helsingissä saavuttanut mainetta hyvänä purjehtijana. Sen voitti seuraan kuulumaton henkilö. Hän ei kuitenkaan halunnut luopua veneestä, jonka seura olisi sääntöjen mukaan lunastanut. Voittaja otti yhteyttä viranomaisiin ja sai veneen takavarikkoon. Lauri Halme valmisteli jo oikeudenkäyntiä, kun asia sai yllättävän käänteen. Sanomalehtimiehet haistoivat palaneen käryä ja paikallisen sensaation ainekset olivat koossa. Kahden palstan otsikko ”ainutlaatuisesta selkkauksesta” laukaisi tilanteen. Göin osti seuran kommodori Artturi Myntti. Myöhemmin arvottiin vielä kaksi Hai-venettä ja kaksi Lightningia.
Ensimmäinen kansanvene ilmestyi Merenkyntäjille vuonna 1948. Se oli Martosen Henrietta. Sen jälkeen tuli muitakin Folkkareita niin että 1950-luvun alussa niitä oli jo kuusi.

Hai-laivue.

Luokka 22

Kolmena ensimmäisenä toimintavuotena seuran kilpailuihin osallistuivat vain omat jäsenet. Ehkä ero naapuriseurasta oli syy? Yhteistoiminta WSF:n kanssa vuonna 1931 alkoi kilpailulla Hyvä Toveruus-maljasta. Välit lämpenivät nopeasti ja kaikki kilpailut ovat jo kauan olleet yhteisiä. Alkuaikoina kaikki veneet olivat erilaisia ja mittaluvut niiden välillä epätarkkoja. Suuria luokkia Vaasassa ei ole vieläkään, mutta mittausmenetelmät ovat kehittyneet paljon ja kilpailut siten mielenkiintoisia.

Jos Merenkyntäjien kilpailuaktiivisuutta verrataan tänään vuoteen 1927, on tilanne surkea. Toisena toimintavuotena veneitä oli 11, joista 10 osallistui kesän aikana yhteen tai useampaan kisaan. Nyt purjeveneitä on kymmeniä, joista ei saada liikkeelle juuri enempää kuin 70 vuotta sitten. Matkapurjehdukseen sopivien veneiden määrä on lisääntynyt huomattavasti 1970-luvulta lähtien, siinä yksi syy kehitykseen.
Kymmenen vuotta sitten Merenkyntäjien rekisterissä oli 73 purjevenettä ja 12 moottorivenettä. Vuonna 1996 seuran täyttäessä 70 vuotta, kirjoissa oli 82 purjevenettä ja 35 moottorivenettä. Laituripaikkoja on 125.

Junioritoimintaa
Junioritoiminta alkoi varsinaisesti vuonna 1947, kun seuraan saatiin ensimmäinen Vikla. Se sai nuoret innostumaan. Vaasan radoilla oli pian kymmeniä Vikloja. Luokan yleistymistä auttoi veneen yksinkertainen rakenne: se oli helppo tehdä itse. Kun alkuun oli päästy, seuran junioritoiminta vilkastui nopeasti. Se kehittyi huippuunsa 1970 luvulla, jolloin mm. rakennettiin 40 optimistijollaa villatavaratehtaan vintillä. Toiminta laantui vähitellen, mutta virkistyi uudelleen 80-luvulla. Esimerkiksi 1986, kun Merenkyntäjät täytti 60 vuotta, seurassa oli 23 Optimistijollaa, 16 E-jollaa, 2 Viklaa ja sulkavene eli yhteensä 42 juniorivenettä. Sen jälkeen toiminta hiljeni ainakin veneiden lukumäärän suhteen. Vuonna 1994 oli enää 23 Optimistijollaa, 14 E-jollaa ja kaksi 380:stä eli yhteensä 39 juniorivenettä. Vuonna 1994 Merenkyntäjät sai yhdessä WSF:n kanssa järjestettäväkseen Optimistijollien ja E-jollien pohjoismaiset mestaruuskilpailut. Ne ovat yksi merkittävimmistä Vaasassa järjestetyistä purjehdustapahtumista. Kilpailut järjestettiin 23.- 29.7 ja osanottajia oli runsaasti kaikista Pohjoismaista.

Kirjoittaja: Juhani Pohja